Äideistä paskin 2015

www.skenet.fi

Äitiyden veteraanit painivat rattaiden ja toistensa kanssa.

Miten jokin näin luonnollinen, näin yleinen ympärilläni, voi tuntua näin vieraalta? Silti minua naurattaa ja kauhistuttaa. Kerron heti rehellisesti: olen parikymppinen nainen, bileikäinen ja vähän hukassa. Minä en ole äiti.

”Lost in translation”, sanotaan englanniksi, kun jokin ilmaus ei tahdo kääntyä sujuvasti kieleltä toiselle. Viesti on hukattu kääntämisessä. Vähän siltä tuntui lapsettomana katsoa lastenrattaiden kanssa painivan naisen yhä kiihtyvää avautumismonologia riittämättömyydestä. Katsomossa hersyi nauru. Rehevä hohotus remahti monelta viimeistään siinä vaiheessa, kun taittoyritykset kääntyivät raivokkaaksi painiksi rattaiden kanssa. Suorastaan ihailin sitä, kuinka kohtaus tuntui avautuvan vanhemmuuden veteraaneille. Kuulumatta itse tähän vaativaan mutta isoon kerhoon sain silti lapsettomanakin esityksestä paljon ajateltavaa.

Äiti on äidille susi

Näytelmäkirjailija-ohjaaja Elina Kilkku julkaisi viime vuonna Äideistä paskin -kirjan, jossa revitellen parodioidaan äitiyden myyttejä ja paineita. Nyt hän on käsikirjoittanut ja ohjannut tästä esityksen, jonka Teatteri Tetas kantaesitti 7. helmikuuta Höyhentämössä. Pieneen tilaan on kevyin välinein, vähäisin lavastein ja muutamin videopätkin, luotu jaksoja äitiyden ensi askeleista ja sen kaikista puolista.

Tetas on muuten espanjaa ja tarkoittaa tissejä. Ryhmän nimi kuvaa hyvin tätä esitystä: leikitellään lihallisuudella, lajityypeillä, stereotypioilla ja latteuksilla. Episodimaisessa esityksessä nähdään kohtauksia lapsihaaveista neuvolan kautta päiväkotiin.

Jokaisessa jaksossa äidiltä vaaditaan paljon. Äiti vaatii itseltään ehkä kaikkein eniten. Ongelmia tuovat niin äitiyslomasta ärsyyntynyt esimies, mahdottomia vaativa neuvolan täti kuin vauvan sukupuolen värikoodausta vaativat kanssaihmiset.

Kaikkein pahimmin syyllistävät kuitenkin muut äidit. Imetyksen lopettamista harkitseva on ihmishirviö, päiväkoti on suorastaan taaperoiden keskitysleiri. Sitä paitsi nykyajan siideriäidit ovat kaikki ihan pilalle hemmoteltuja. Esiäidit synnyttivät keskellä talvea, hiihdellessään umpihangessa 300 kilometriä lähimmälle saunalle.

Tyylilajit vaihtelevat sujuvasti

Huumorin lisäksi esityksen teemoissa on paljon syvää ihmisyyden perusasioiden kuvausta. Mitä voi toiselle ihmiselle sanoa näistä asioista, jotka ovat niin tavallisia ja silti niin intiimejä ja herkkiä? Toisaalta, miksi kaikkeen pitäisi jotain voida edes sanoa?

Näyttelijät vaihtavat luontevasti tyylilajia toiseen. Itse siirtymiset ovat välillä kankeita pimeyksineen, kun pitää siirrellä tuoleja näyttämölle ja takaisin. Tätäkin Kilkku tosin parodioi oivaltavasti, kun Jenni Aimolaraskausasussaan kantaa tuolit näyttämöltä groteskin kärsivästi puhisten ja ähisten.

Esityksen ehkä hienoin tyylilajien samanaikainen käyttö tapahtuu kohtauksessa, jossa Niina Helakorpi esittää varhaisen keskenmenon kokeneen monologia. Ei saa kertoa kenellekään, ei saa surra, kohdusta tulee veren mukana vain solurykelmä. Hän on herkkä ja haavoittuva ja niin aito. Samalla muut näyttelijät heittelevät ringissä toisilleen kilpaa niitä kommentteja, joita alkuraskauden keskenmenon kokenut voi kuulla. ”Onhan sulla jo yksi lapsi”, ”uutta matoa koukkuun”, ja niin edelleen.

Vertaisterapiaa ja yhteiskunnallista keskustelua

Äideistä paskin on esitys, joka varmasti koskettaa ja naurattaa monia vanhempia. Se myös herättelee keskustelua sukupuolirooleista ja vanhemmuuden vaatimuksista. Onko huonokin äiti ihan hyvä isä? Saako tyttövauvalla olla sinistä pipoa? Miksi me teemme toistemme elämästä näin vaikeaa?

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

01.05 | 10:35

Kiitos Leila!

...
29.04 | 01:38

Vakuuttavaa työtä naiset, jälleen kerran!

...
09.02 | 10:48

Ihan paras. KIITOS.

...
03.09 | 21:17

Rok!!!

...
Tykkäät tästä sivusta